Tyypit - ihmiskuvammeko?

Ihminen on itsekkyydessään hyvin sokea; tunteeni ja ajatukseni ovat elämän kirkkaita tähtiä, jotka houkuttelevat minua luokseen ja samalla sokaisevat silmäni muilta tähdiltä ja planeetoilta. Me vaellamme omassa avaruudessamme ja harvoin näemme tai koemme mitään todellista; elämä on täynnä mustia aukkoja ja epämääräisiä taivaankappaleita. Kuitenkin minä tarvitsen sinua, muita ihmisiä ja meidän kaikkien yhteistä avaruuttamme, jossa vain harvoin kohtaa toisen ihmisen rehellisesti ja silmät avoimina.

Maarit Verrosen vuonna 1992 julkaiseman novellikokoelman: "Älä maksa lautturille" novelli nimeltään "Tyypit" kuvaa hyvin meidän vieraantumistamme elämästä. Aluksi me ehkä ihmettelemme toisten kiireisiä ja ohikulkevia askeleita; harhailevia silmiä ja välinpitämättömyyttä, jonka kohtaamme muiden katseessa ja sanoissa, mutta lopulta sama apatia ja harmaus valtaa miltei jokaisen. Arkiset asian iloineen ja suruineen, suuret elämänmuutokset ja kriisit kulkevat mukana kehityksessämme, mutta mitä me lopultakaan tiedämme maailmasta ja toisista ihmisistä. Minä etsin pakotietä yksinäisyydestä ja kaipaan vierelleni ihmistä, mutta en välitä siitä, kuka sinä todella olet, millainen on maailmasi, ja mitä sinä etsit.

Ihmiset kulkevat toistensa ohitse ja ihmettelevät, missä ovat oikeat ja persoonalliset ihmiset. Kauhuissani minäkin huudan: "Mikä on tämä varjomaailma?" Elänkö minä todellisuuden peilikuvassa, pohjattomassa kuilussa, jossa kukaan ei tunne toista ihmistä, tajua hänen ihmisyyttään? Ihmisen sokea etsiminen on jotenkin hyvin säälittävää ja ironista - sekä inhimillistä.

"Tyypit"-novellin kertoja huomaa linja-autossa harmaisiin vaatteisiin pukeutuneen miehen. Mies on aina samassa paikassa, vaikka kertoja liikkuukin busseilla eri kellonaikoina. Vähitellen selviää, että kaikissa kaupungin busseissa istuu harmaa mies, joka muistuttaa jonkinlaista muumiota. Hän on huomaamaton, kasvoton ja eleetön; mikään hänessä ei herätä huomiota. Harmaat miehet ihmetyttävät novellin kertojaa ja hänen opiskelijaystäviään aikansa, mutta vähitellen miehet unohtuvat. Kertoja huomaa kuitenkin pian, että samanlaisia tyyppejä on kaikkialla; heitä on: kahviloissa, kirjastoissa, ruokakaupoissa, kouluissa, kaduilla. Novellissa ei kukaan tunne "tyyppejä". Kenelläkään ei myöskään ole halua tai ymmärtämystä tutustua yksinäisiin tyyppeihin ja heidän elämäänsä.

Mitä vanhemmaksi kertoja tulee sitä enemmän hänen ympärillään on "harmaita tyyppejä". Ihmiset ovat muuttuneet persoonattomaksi massaksi, ja kertoja pelkää itsekin olevansa piirteetön aave muiden joukossa. Maarit Verronen on onnistunut kuvaamaan novellissaan monia ihmisyyden keskeisiä piirteitä. Novellissa on niin paljon minua itseäni, että sen lukeminen saa minut nauramaan itselleni. Me ihmisethän olemme tämän luomakunnan korkein saavutus ja lajeista viisain; todellinen johtajalaji! Kadotettuamme ensin kosketuksen ympäröivään luontoon ja muihin eliölajeihin, me olemme kadottamassa kosketuksen myös muihin ihmisiin ja itseemme.

Minä en ole persoonaton harmaantunut muumio, eikä ole kukaan muukaan! Me olemme persoonallisuuksia, oikeita, tuntevia ihmisiä. Miksi me näemme ympärillämme harmaita tyyppejä, pelottavia muukalaisia tai massoja? Jokaisessa yhteiskunnassa on "valmiita" arvostuksia ja asenteita. Meidän kehittämiämme ja ylläpitämiämme. Totuttujen tapojen ja määritelmien mukaan me myös arvostelemme itseämme ja toisiamme. Mutta lopultakaan mikään elämässä ei ole valmiiksi suunniteltua tai järjestäytynyttä. Minä etsin itseäni ja elämäntarkoitusta, mutta niin etsivät muutkin; ainutkertaiset yksilöt.

Novellin kertoja huomaa yllättäen olevansa naimisissa erään "tyypin" kanssa ja lapsiakin hänellä on kaksi. Vieläkään novellin kertoja ei tunne yhtäään ihmistä; oikeastaan hän ei tunne edes itseään. Hän kirjoittaa, että hänelle on kerrottu, että hänen elämänsä on edennyt niin kuin sen pitääkin. Me suunnittelemme elämämme liian paljon valmiiksi. Ei ihme, että elämä kadottaa merkityksensä, jos vain kuljemme kohti tiettyjä päämääriä, ehtimättä edes nauttia pienistä yksinkertaisista asioista ja elämän sattumanvaraisista lahjoista. Kuten novellin minä, olemme me sokeita toistemme erilaisuudelle; luulemme olevamme muukalaisia suuressa "harmaiden tyyppien" ihmismassassa. Itse asiassa me itse kieltäydymme näkemästä todellisuutta. Me emme halua katsoa toista ihmistä suoraan silmiin, koska emme uskalla löytää omaa sieluamme, joka on piiloutunut valmiiden ihmiskuvien ja kategorioiden maailmaan.

- - - -
Tämän kirjoituksen innoittajana toimi Maarit Verrosen novelli "Tyypit". Se löytyy novellikokoelmasta  
Älä maksa lautturille: Fantastisia kertomuksia. Kirjayhtymä, 1992.