Yöllä ei ole superskurkkeja.
Hiljaista.
Äänetöntä.
Pimeää.
Yksinäistä.
Pienistä hiekanmuruista tulee suuria kiviä,
joskus kallioita ja sitten vuoria.
Uni pakoilee.
Ei edes väijy nurkissa.
Hiljaisen talon hiljaisessa huoneessa
jokainen huokaus on yksinäinen ja syvä.
Tiheä.
Tunnen itseni pieneksi, ja samalla kuitenkin niin suureksi,
että en mahdu maisemaan.
Hajatelmia ja ajatelmia. Runoja. Mielikuvia ja unia. Joskus jotain todellistakin?
