joulukuussa 1998

Unelmien särkymisestä
ei voi syyttää
maailmaa
tai sinua.

Itsehän minä
haavelin, toivoin.

Kun rakentaa paljon tyhjän päälle,
tasapaino ei voi säilyä.

Minä ja Sinä
romuttuneina
tyhjyydessä.

Etkä sinä edes koskaan
saa tietää, miten korkealta
me putosimme.

Tähdenlento

Kun näin pilvien lävitse tähdenlennon,
tiesin olevani onnellinen.

Tunnustan.
Tuulen.
Sateen.
Auringonkin.

Muistan.
Sinut.

Muistan.
Surun jälkeenkin näen tähtitaivaan.

On kysymyksiä ilman vastauksia.
Ja vastauksia silloin kun mitään en ole kysynyt,
enkä mitään ole halunnut kuulla.

Aika.
Aikani.
Tähdissä kirjoitettuna.

Matkalla 2.

Puolikas pullo kivennäisvettä.
Lämmintä.
Olen kissa,
uunin pankon päällä,
uninen,
suloinen,
pehmeä.

Ääriviivat hälvenevät.
Olen raukea,
unen ja valveen rajalla.

Unihiekkaa
heitti nukkumatti.
DDR:stä.
Ei sitä ole enää!
Nalle Luppakorva.

Hieron silmiäni.
Olen matkustanut menneeseen,
mutta pysynyt samana.

Matkalla 1.

Vihreää. Puita. Elämää.
Näkymä vaihtelee,
ja pysyy samana.
Kohti kotia.
Koti on minussa
ja yhteenliittyneissä käsissä.

Aina vihreää.
Ei riisuttuja puita.
Oksat kurottelevat taivasta,
tai viistävät maata.

Olen kotona jälleen.
Tässä.
Sinun kanssasi.
Matkalla kotiin
ja vieraaseen.
Et ole muukalainen.
Olet tuttu.
Samarialainen.
Minun puoliskoni.


Tai ehkä olemme muukalaisia molemmat.
Vihreää.
Koivuja. Mäntyjä. Kuusia.
Vanha petäjä.
Elämän läpi.

Itsensä rääkkäämisen ihanuus

Askel askeleelta päämääräni lähestyy. Viimeisen kilometrin juoksen nopeasti. Juoksuni on rentoa, hengitys nopeaa, mutta tasaista. Kun pysähdyn takanani on yli kymmenen kilometrin juoksulenkki ja noin tunnin mittainen fyysinen rasitus. Olen onnellinen. Tunnen olevani yhtä maailmankaikkeuden kanssa, ja monimutkaisimmatkin asiat tuntuvat perusluonteeltaan yksinkertaisilta. Jälleen kerran tein sen, johon en joskus kauan sitten uskonut pystyväni. Minä olen urheiluhullu, -narkomaani.

Ihmiselämään kuuluu monia eri piirteitä. Me rakennumme pienen pienistä yksityiskohdista muodostaen suuren kaiken kattavan kokonaisuuden. Psyykkinen, sosiaalinen ja fyysinen osa-alue nivoutuu kiinteästi yhteen. Kaikilla on vaikutusta toisiinsa, ja yksinomaan yhden osa-alueen kehittäminen johtaa "vaillinaisuuteen" muilla alueilla.

Valitettavasti tasapainon saavuttaminen omassa elämässä, omaa persoonallisuuttaan hävittämättä, ei ole aina kovinkaan helppoa. Nykyisin ihmisen henkistä kehittymistä pidetään äärimmäisen tärkeänä. Sosiaaliset suhteet ovat elämää elävöittäviä "mausteita" (klisee 1); tuskin voimme kuvitella maailmaa ilman läheisiämme, tai elämistä jonkinlaisessa sosiaalisessa tyhjiössä, vailla minkäänlaisia kontakteja muihin. Fyysinen olemuksemme kulkee mukana tässä ajatusten ja ihmissuhteiden vuolaassa virrassa (klisee 2!). Jokaisella se kuuluu vaatimuksineen ja rajoituksineen arkielämään. Joillekin fyysisyys on unohdettu osa-alue, toisilla ehkä liiankin korostettu. Onnellinen on se, joka osaa tasapainottaa oman henkisen minänsä, ihmissuhteensa ja liikkumisen.

Ihmisellä on rajalliset voimavarat, mutta olen vähitellen oppinut, että rajojaan voi ylittää tai ehkä pikemminkin rajojaan voi siirtää. Fyysisessä harjoittelussa minua ilahduttaa suuresti itsensä voittaminen. En edes halua kilpailla muiden kanssa, vaan tärkeää minulle on oma kehittymiseni ja sen mukanaan tuoma ilo.

Fyysinen ponnistus ja suoritus tuottavat suunnatonta mielihyvää. Miksi ihmiset muuten harrastaisivat vuodesta toiseen fyysisesti rasittavia lajeja? Tieteelliset tutkimukset kertovat, että esim. pitkällä rasittavalla juoksulenkillä on vaikutuksia henkiseen hyvinvointiin. Terveyttä lisäävä liikunta edistää mielihyvän tunteita ja jaksamista. Kehon lämpötilan nousu rentouttaa. Elimistön tuottama endorfiini saa aikaan hyvän olon, ja lisääntynyt hapenotto vilkastuttaa aineenvaihduntaa, minkä seurauksena aivojen vireystila kohoaa. Liikunnan vaikutusta mielenterveyteen on selitetty sekä fyysisillä että psyykkisillä tekijöillä. Tutkimusten mukaan liikunta voi myös lieventää tilanneahdistusta. Vaikutus kestää ehkä noin 4-5 tuntia, minkä jälkeen ahdistus palaa harjoittelua edeltäneelle tasolle. Liikkuminen estää tällä tavoin arkielämän ahdistuksen muuttumista krooniseksi.

Fyysinen harjoittelu kuuluu olennaisena osana elämääni. Juoksen, kuntonyrkkeilen, hoidan lihaskuntoani. Aiemmin pelasin tennistä. Koska ihmiset ovat kaikilla elämänalueilla omia persoonallisuuksiaan, myös liikuntalajien mielekkyys vaihtelee yksilöittäin. Liikunta täytyy kokea mielekkääksi, jotta se voisi synnyttää mielihyvän tuntemuksia. Mielestäni suuntausta liikunnanopetuksessa ja kilpaurheilussa tulisi muuttaa suorituskeskeisyydestä ilmaisulliseen ja kokemukselliseen suuntaan. Ehkä näin pyritään jo tekemäänkin? Liikkujan tulee oppia olemaan vertailematta itseään muihin. Itseään voi kyllä kehittää, mutta vertailukohtana tulee olla omat suoritukset, omat rajoitukset huomioiden.

Säännöllisen kuntoilun aloittamisen kynnyksenä on usein oman mukavuudenhalun voittaminen. Ihminen on äärettömän mukavuudenhaluinen. On hyvin helppo torjua fyysiset rasitukset mitä moninaisimmilla tekosyillä. Kun ihminen muutaman kerran kokee harjoittelun tuoman hyvänolontunteen, tulee liikunnasta hänelle miellyttävä, mielialaa kohottava ja virkistävä perustarve. Liikuntasuoritus tuottaa myös pätevyyden tunnetta, ja se saa aikaan taitavuuden, voimakkuuden ja kestävyyden kokemuksia. Fyysisen pätevyyden tunne voi lisätä itseluottamusta,  -arvostusta ja yleistä tyytyväisyyttä itseensä, luottamusta omiin kykyihinsä ja yleisesti ottaen koko elämään. Säännöllisesti harjoitteleva omaa myös tietynlaista positiivista kovuutta. Kovuuteen sisältyvät hallinta, haasteellisuus ja pitkäjännitteisyys, jotka estävät häntä luovuttamasta ennen kuin on todella yrittänyt. Varsinkin pitkäkestoinen harjoittelu karaisee ihmistä sietämään kipua ja epämiellyttäviä olosuhteita. Minulle ei enää tuota vaikeuksia vastatuulessa ja kylmässä vesisateessa juokseminen. Juuri tahdonvoima saa urheilijan (ja nyt en puhu kilpaurheilijasta vaan ihan kenestä tahansa) jatkamaan suoritustaan vaikeissakin olosuhteissa.

Minä olen todella ylpeä omasta liikunnallisesta suorituskyvystäni. Ylpeys johtuu siitä, että olen sairastanut kolmivuotiaasta asti astmaa. Pienenä urheilu oli vaikeaa, ja esim. talvisin pienikin hiihtolenkki päättyi helposti astmaattiseen kohtaukseen, jonka aikana hengittäminen on vaikeaa. Astmakohtauksessa hengitysteissä on lihaskouristuksia, limakalvot ovat turvonneet ja limaneritys on runsasta. Kohtauksen voi aiheuttaa rasitus, mutta myös ympäristöön liittyvät tekijät esim. allergiaa aiheuttavat aineet. (Hmm.... voiko kissoja kutsua aineiksi?) Astmani oli verrattain paha, ja jouduin pienenä usein viikoiksi sairaalaan. Vielä 12-vuotiaaksi asti minulla oli vahva astmalääkitys, jouduin ottamaan lääkettä neljästi päivässä, ja usein ennen fyysistä rasitusta.

Päivittäinen fyysinen harjoittelu voi muodostua myös pakkomielteeksi. Liikunta alkaakin hallita ihmistä eikä ihminen liikkumistaan. Tällöin ihminen alkaa korostaa liiaksi fyysisiä ominaisuuksiaan. Hänen itsetuntonsa ja arvonsa rakentuvat pelkästään urheilun ja fyysisen suorituskyvyn varaan. Ihminen voi myös paeta ongelmiaan lenkkipolulle; lenkki helpottaa oloa, ja ongelmat siirtyvät kauemmaksi. Joillekin urheilemisen päätarkoitukseksi voi myös muodostua stereotyyppinen ulkonäköihanne. Suuntaus on huono, jos tiettyyn lajiin hyväksytään vain tietynnäköiset ihmiset, ja jos urheilun tarkoitukseksi tulee vain itsensä ja oman kehonsa näytteille tuominen. Yhdestä stereotyyppisestä ulkonäköihanteesta pitäisi päästä siihen, että erinäköisiä ihmisiä pidetään kauniina.

Minun on vaikea kuvitella elämääni ilman säännöllistä fyysistä harjoittelua. Itsensä rääkkäys, millaiseksi jotkut rasittavaa harjoittelua kutsuvat, on kuin huumetta (klisee 3!). Harjoittelu merkitsee minulle itsensä ja kehonsa hallitsemista, suunnatonta henkistä voimavaraa ja positiivista elämänasennetta. Joskus minulla on ollut vaikeaa pitää urheilua omalla paikallaan elämässä. On ollut aikoja, jolloin olen paennut yksinäisyyttäni fyysiseen harjoitteluun, tai hetkiä jolloin olen tuntenut lepopäivistä omantunnontuskia. Joskus olen ottanut kynän käteeni ja kirjoittanut paperille elämäni tavoitteita ja arvoja; ja laittanut liikkumisen ja muut arvot tällä tavoin "oikeaan" järejstykseen.

Terve sielu terveessä ruumiissa - on sananlasku, jossa on paljon totuutta (klisee 4, mutta ei minun kliseeni!). Tietenkään sitä ei voi ottaa kirjaimellisesti, mutta totuus on, että meillä on vain yksi koti, jossa asumme koko elämämme ajan, ja se on oma kehomme. On jokaisen oma asia, millaisessa kodissa haluaa asua. Kaikkeen ei myöskään voi itse vaikuttaa. Minä pyrin tuomaan kotiini tasapainoa sekä itseäni rääkkäämällä että hellimällä. Joskus nämä kaksi tarkoittavat samaa asiaa.

Toivo.

Päätin.
Minä uskon.
Minä toivon.
Pelkään.
Siltikin päätän uskoa.

On aikaa.
On tilaa.
On rakkautta.
On elämää.
Elettyä ja elettävää.

Toivoa.

Suru.

Suru tuntuu kipuna kehossani.
Välillä se asustaa vatsassani,
sitten rinnassani,
pian ohimoissani.
Suru asettuu sisälleni.
Enkä voi hengittää.
Silmissä sumenee,
korvissa soi hiljaisuus.

Vatsassa.
Sydämessä.
Päässä.
Silmissä.
Olen raskas.
Kipeä.
Jähmeä.
Kiveä ja nestettä.
Rikki.
Lukossa ja auki.
Hukassa.
Yksin. Yhdessä. Yksin. Yhdessä. Yksin.
Huudan, vaikenen, huudan, vaikenen.
Hiljaista, silloin kun kaipaan ääniä.

Julmuus.

Lapsena itkin ihmisten julmuutta.
Kauhistuin sydämettömyyttä
ja pahuutta.

Aikuisena luulen tietäväni,
että joskus julmuus onkin
vain ymmärtämättömyyttä.
Aikuisena itken
piittaamattomuutta.

Yhä uudelleen.
Itken itseäni.
Jos tajuan.

Pelko.

Minun suurin pelkoni:
että joudun menettämään.
Taas.
En ole antanut itseni ajatella niin,
mutta
se pelko elää minussa silti.

Tiedän jo mitä se on.
Mutta en silti tiedäkään.
Jokainen menetys on uusi.
Se tekee minut tyhjäksi.
Jähmettää.
Herättää vihan, vaikka
haluaisin vain rakastaa.

Pelkään menettämistä.
Ja sitä, että vasta silloin
tajuaa, mitä menettää.
Jähmetyn.
En löydä sanoja.
Vihaan, vaikka haluan
vain rakastaa.

Luulen muistavani miltä
menettäminen tuntui.
En muista kuitenkaan.
Jokainen luopuminen on uusi.

Ja vaikea.
Vaikeinta on antaa anteeksi
itselleen.
Silloinkin kun ei ole mitään
anteeksipyydettävää tai -annettavaa.

Kuumehoure.

Iljettävän karheat, karkeat atomimassat
ympäröivät minut harmaan-, ruskeansekoituksena.
Ne raapivat kämmenen pehmeää
ihoa ja tunkeutuvat sisälleni.
Kuin madot.
Janoavat minuuttani!

Väreilee valkea vesi sileänä,
poimupintaisena.
Ehtymätön on haluni
tavoittaa samettisen sileää pintaa.

Voi, se on onni ja nautinto!
Piinaavaa on epävarmuus.
Hiomaton, rakeinen
raatelee raukean sinisen.
Sisimmässäni sana itkee tulta.

Kuka hiipii?

Saalistaja hiipii pehmein askelin
kosteassa nurmessa.
Äänettömyys seuraa odottajaa.
Kuka nukkuu vielä?

Ylitseni puhaltaa hiljainen
tuulenhenkäys.
Olenko saalis vai saalistaja?

Maa tuoksuu tuoreelta mullalta
ja kaadun sen mustaan syliin.
Sade painaa minut lähemmäs totuutta.

Yksin makaan litteänä
maan liassa ja kurassa
ja odotan itseäni.

Äidille.

Tuntuu välillä kuin
sinä olisit
hiipumassa pois.
Muistoistani.
Se tekee niin kipeää.
Aivan kuin
sinä kuolisit
uudestaan.

Älä haihdu pois äiti.
Ethän?
Kulje minun rinnallani.
Kulje mukana
minun sydämessäni.
Rakastan sinua, ja minulla on
niin kova ikävä.

En tietenkään unohda.
En ikinä.
Siitä on vain niin
pitkä aika,
kun
oikeasti juttelin sinulle,
ja sinä vastasit.
Niin pitkä aika, kun halattiin.
Kun naurettiin yhdessä.
Ja sydäntäni särkee se ikävä.
Joskus se ikävä
kutistaa sydämen rusinaksi rintaani.
Ikuinen ikävä.

Minulla on niin ikävä sinua äiti.
Luotathan minun rakkauteeni?
Aina.

Vanha minä, minä ja uusi minä.

Vaeltaessani saavun autiomaahan, kuumaan ja kuivaan ikuisuuteen.
Taas olen muuttunut. Ravistan vanhan kuoren yltäni. Oikeastaan jään sinne itsekin.
Minä ja vanha minä.
Olen siellä; ajatukseni, tunteeni, aatteeni, mieltymykseni, vihani, inhoni.
Minä keinun liikkumattomuuden aallokossa.

Yksin hievahtamatta, minusta jatkuvista askeleista alkaa versoa uusia lehtiä;
vaaleanvihreitä, pieniä hiirenkorvia.
Askel askeleelta minä kasvaa.
Tulee uusi verkosto, uusi minä.
Ihmisyys astuu ruumiiseeni.

En tiedä pysähdynkö minä taas joskus kuivaan autiomaahan
ja jääkö kuoreni ikuisuuteen, pysyvään, hukattuun maahan.
Vai jatkanko minä kulkuani ikuisesti kehittyen; muotoutuen minäksi?

Takaisin en voi palata,
takaisin en voi nähdä.
Sillä uusi ei näe vanhaa.
Vaikka.
Lempeydellä.
Muisteleekin.

Usko minua!

Hauskuus on siinä, että elämä tanssii.

Hubba-bubba-tuubipurukumi.

Hiekka ratisee polkupyörän alla
samaan tapaan kuin kauan sitten.
Silloin juostiin parhaan kaverin kanssa kilpaa
koulusta kotiin.
Heitettiin koululaukut
kaaressa sisälle.

Otettiin esille tennistossut ja lippalakit.
Etsittiin varastosta hyppynaru.
Pesäpallomaila, räpylät ja pallo.
Soitettiin naapurien ovikelloa ja
saatiin koolle kaksi nelisjoukkuetta.

Kuiva asfaltti tuoksuu lapsuudelta,
ja suussa maistuu vaaleanpunainen
hubba-bubba-tuubipurukumi.

Mieleni tekee pyöräillä kotiin.
Huutaa naapurin lapsia pihalle
hyppimään narua tai pelaamaan
neljää maalia.

Tänään on ensimmäinen kevätpäivä.

Estetiikka.

Estetiikka haisee; viinille!

Yksi hetki.

Naivismin huipulla
halaan sinua.
Pidän kiinni hetkellisestä
mielihyvästä.

Öljysade.

Sataa, mustia, öljyisiä pisaroita.
Ja valon lapsia.
Pimeys huumaa.
Väreilee punaisten kukkien
tuoksu.
Repii, raatelee ja raivoaa.
Huutaen ylpeät silmät
valuvat harmaassa asfaltissa.

Painajainen

Tämä on yritys avata unieni solmut. Olen nähnyt jo kolmen perättäisen yön ajan painajaisia.

Kirjoitan painajaiseni auki.
Unen ikävä logiikka:
paeta ei voi,
pakoon ei pääse,
itkevä ei saa armoa.

Onko se vain unen logiikkaa?

Tulet syödyksi.
Et pääse pois.
Vaikka itkusi yltyy,
et pääse pois.

Pelkäävä on unessa heikko.
Mitätön.
Alistettu, alisteinen.

Pelko halvaannuttaa.
Itku jää kurkkuun kiinni.
Painaa minut maahan.

Ei ole mitään,
ei ketään,
joka minut pelastaisi.
Joka haluaisi pelastaa.

Unessa en ole pelastamisen arvoinen.

Olen pienempi kuin kukaan.

Herättyäni haluaisin nauraa unilleni,
mutta en voi.
Unen logiikka on minussa.
Vielä.
Kauan.

Pelko.

Puhun "sannaa" (kertomus siiitä, miten sain takaisin oman ääneni)

Oli vaikea keksiä jotain sanottavaa. Minä vaadin, että sen pitäisi olla jotain merkityksellistä, kaunista ja älykästä. En enää uskaltanut tarttua kynään ja kirjoittaa niin kuin joskus ennen. Vaatimukset olivat alkaneet vaivata mieltäni. Ajattelin kirjoittaessani mahdollista lukijaa; mitä mieltä hän olisi, miten hän tekstiäni tulkitsisi, mitä hän minusta ajattelisi. Sellainen on raskas taakka. En ollut vapaa, en antanut mielikuvitukselleni rajattomia vapauksia lentää ja uneksia. Ehkä mielessäni, mutta en enää koskaan paperilla, ja entistä vähemmän puhuessanikin. Tämän oli saanut aikaan mm. "korkea koulutukseni", yliopisto.

Halusin saada takaisin rohkeuden ammentaa sanoja ja sanottavaa sielustani ilman, että aina törmäisin vaatimusten karkeaan muuriin: tämän täytyy olla viisasta, monimutkaista ja merkityksellistä. Tahdoin takaisin vapauden sanoa niin kuin tunnen, vapauden olla yksinkertainen ja merkityksetönkin. Merkityksetön länsimaisen modernin yhteiskunnan normijärjestelmässä, merkityksetön tehokkuuden jauhavassa myllyssä.

PÄÄTIN, että minun täytyy vain uskaltautua yrittämään. Häivytin mielestäni kunnioitettavat auktoriteetit, jotka pahoitellen ja päätään pudistellen minun mielikuvissani hylkäsivät minun tekstini. Tai sulkevat korvansa minun puheiltani. En välitä vaikka he naurahtavat ja heittävät joutavan muiden joutavien valtavaan kasaan. Lupasin itselleni edes yrittää. Äidinkielen opettajani yläasteella tapasi todeta, että "itsensä tulee laittaa likoon" ja, että ainoa tapa oppia uutta, on tehdä. Ainoa tapa ilmaista itseään on myös ilmaista itse itseään. Hilpeää.

Astuin alas ylhäisestä norsunluutornistani, jossa seuranani olivat olleet ironia ja kyynisyys; joskus ajattelun pahimmat viholliset. Aloin ilmaista itseäni silläkin uhalla, että ajatukseni eivät aina ole viiltävän terävää nyky-yhteiskunnan analyysiä, tai että en saakaan sanotuksi merkityksellisiä, fiksuja ja filmaattisia totuuksia. Minä puhun mieluummin "sannaa", olen oma itseni. Ilmaisen ajatuksiani, assosioin, etsin merkityksiä, ihmettelen, unelmoin ja löydän sukulaissieluja, sanoja ja maailmoja. Ottakaa tai jättäkää!

Puunkantaja.

Tuuli kuljetti minua nauraen eteenpäin.

Kuulin tuulen
jokaisessa
huojuvassa
puussa.

Tuuli sisälläni.

Mies
kantoi
puuta.

Hän tervehti minua.
En tuntenut häntä.
Hymyilin.

"Tuulee", sanoi mies.

Otin
epävarman
askeleen.

Mies jatkoi: "Rakennan siltaa,
siltaa aurinkoon."

Jälleen tuuli kuljetti minua.

En
saanut
ajatuksistani
auringonsiltaa.

VAATIMUS.

Voiko olla rumempaa sanaa?
Se pyytää, ottaa, haluaa
ja saa.
Osan minua,
osan minästä.

Pala palalta, rikkoen
ja leikaten.
Terävä isku
ja
valitut osat pois.

Ei väliä miten jäljelle jäävät
selviävät.
Yksin, revittyinä.
Odottaen uutta iskua.
Viiltoa pehmeään lihaan.

Tee, toimi, suorita.

Käsky-maailma, Mahti-maailma.
Pakko, pakottava tarve.
Älä kysele tai kyseenalaista.
Tee, toimi, suorita.

Jälkeenpäin yksin.
Väsynyt, heikko olo.
Tyhjyys.

Mustassa aukossa.
Vajoan syvemmälle,
pelottavaan pimeään.

Tietoisuuden rajalla.

Tavoittelen tunnelmaa.
Virittäydyn.
Etsin eetosta.
En löydä paatosta.
Paatunut? En ole.
Olisinkin.
Joskus toivon.
Maisemat vilahtelee.
Ohitse.
Ylitse.
Alitse.
En törmää.
Tunteet vaihtuvat.
On ristiriitaista
olla
ihminen.
Tietäisikin
mitä haluaa.
Toisaalta ei tieto
vaan tunne.
Joku juoksee
ohitseni.
Tietoisuuden toisella puolen.
Minun onneni.
Ohitettu.
Ylitetty.
Alitettu.
Ei törmää.

Turvasatama.

Herään kotona.
70-luvun seinät.
Sisällä pienen tytön maailma
ja teinin maailma.
Pieni sekin.
Vaikkei silloin tiennyt olevansa.
Oli iso. Aikuinen.
Täällä nukkuu sikeästi.
Syvästi.
Palaa aikaan, jolloin
maailma oli yksi.
Turvallinen. Äiti ja isä.
Aina.
Pitämässä kiinni.
Kannustamassa.
Tik. Tak.
Aika melkein pysähtyy,
tai menee taaksepäin.
Vai pakenee?
Herään hitaasti.
Täällä olen täydellinen.
Vanhassa pyjamassakin.
Hiukset sekaisin.
Unet aukaistuina.

Olenko?

Silloinkin kun kaadun,
minä olen.
Sinun.
Minun.
Eksyneenäkin,
minä olen.
Todellinen.
Oikea.
Ehjä ja rikkinäinen.
Olemattomuutta vastustava.
Ääneti ja hiljaa.
Äänekkäästi. Huutaen.
Nousen.
En osaa olla.
Mutta olen.
Sinun.
Minun.
Nauraa saa.

Tyypit - ihmiskuvammeko?

Ihminen on itsekkyydessään hyvin sokea; tunteeni ja ajatukseni ovat elämän kirkkaita tähtiä, jotka houkuttelevat minua luokseen ja samalla sokaisevat silmäni muilta tähdiltä ja planeetoilta. Me vaellamme omassa avaruudessamme ja harvoin näemme tai koemme mitään todellista; elämä on täynnä mustia aukkoja ja epämääräisiä taivaankappaleita. Kuitenkin minä tarvitsen sinua, muita ihmisiä ja meidän kaikkien yhteistä avaruuttamme, jossa vain harvoin kohtaa toisen ihmisen rehellisesti ja silmät avoimina.

Maarit Verrosen vuonna 1992 julkaiseman novellikokoelman: "Älä maksa lautturille" novelli nimeltään "Tyypit" kuvaa hyvin meidän vieraantumistamme elämästä. Aluksi me ehkä ihmettelemme toisten kiireisiä ja ohikulkevia askeleita; harhailevia silmiä ja välinpitämättömyyttä, jonka kohtaamme muiden katseessa ja sanoissa, mutta lopulta sama apatia ja harmaus valtaa miltei jokaisen. Arkiset asian iloineen ja suruineen, suuret elämänmuutokset ja kriisit kulkevat mukana kehityksessämme, mutta mitä me lopultakaan tiedämme maailmasta ja toisista ihmisistä. Minä etsin pakotietä yksinäisyydestä ja kaipaan vierelleni ihmistä, mutta en välitä siitä, kuka sinä todella olet, millainen on maailmasi, ja mitä sinä etsit.

Ihmiset kulkevat toistensa ohitse ja ihmettelevät, missä ovat oikeat ja persoonalliset ihmiset. Kauhuissani minäkin huudan: "Mikä on tämä varjomaailma?" Elänkö minä todellisuuden peilikuvassa, pohjattomassa kuilussa, jossa kukaan ei tunne toista ihmistä, tajua hänen ihmisyyttään? Ihmisen sokea etsiminen on jotenkin hyvin säälittävää ja ironista - sekä inhimillistä.

"Tyypit"-novellin kertoja huomaa linja-autossa harmaisiin vaatteisiin pukeutuneen miehen. Mies on aina samassa paikassa, vaikka kertoja liikkuukin busseilla eri kellonaikoina. Vähitellen selviää, että kaikissa kaupungin busseissa istuu harmaa mies, joka muistuttaa jonkinlaista muumiota. Hän on huomaamaton, kasvoton ja eleetön; mikään hänessä ei herätä huomiota. Harmaat miehet ihmetyttävät novellin kertojaa ja hänen opiskelijaystäviään aikansa, mutta vähitellen miehet unohtuvat. Kertoja huomaa kuitenkin pian, että samanlaisia tyyppejä on kaikkialla; heitä on: kahviloissa, kirjastoissa, ruokakaupoissa, kouluissa, kaduilla. Novellissa ei kukaan tunne "tyyppejä". Kenelläkään ei myöskään ole halua tai ymmärtämystä tutustua yksinäisiin tyyppeihin ja heidän elämäänsä.

Mitä vanhemmaksi kertoja tulee sitä enemmän hänen ympärillään on "harmaita tyyppejä". Ihmiset ovat muuttuneet persoonattomaksi massaksi, ja kertoja pelkää itsekin olevansa piirteetön aave muiden joukossa. Maarit Verronen on onnistunut kuvaamaan novellissaan monia ihmisyyden keskeisiä piirteitä. Novellissa on niin paljon minua itseäni, että sen lukeminen saa minut nauramaan itselleni. Me ihmisethän olemme tämän luomakunnan korkein saavutus ja lajeista viisain; todellinen johtajalaji! Kadotettuamme ensin kosketuksen ympäröivään luontoon ja muihin eliölajeihin, me olemme kadottamassa kosketuksen myös muihin ihmisiin ja itseemme.

Minä en ole persoonaton harmaantunut muumio, eikä ole kukaan muukaan! Me olemme persoonallisuuksia, oikeita, tuntevia ihmisiä. Miksi me näemme ympärillämme harmaita tyyppejä, pelottavia muukalaisia tai massoja? Jokaisessa yhteiskunnassa on "valmiita" arvostuksia ja asenteita. Meidän kehittämiämme ja ylläpitämiämme. Totuttujen tapojen ja määritelmien mukaan me myös arvostelemme itseämme ja toisiamme. Mutta lopultakaan mikään elämässä ei ole valmiiksi suunniteltua tai järjestäytynyttä. Minä etsin itseäni ja elämäntarkoitusta, mutta niin etsivät muutkin; ainutkertaiset yksilöt.

Novellin kertoja huomaa yllättäen olevansa naimisissa erään "tyypin" kanssa ja lapsiakin hänellä on kaksi. Vieläkään novellin kertoja ei tunne yhtäään ihmistä; oikeastaan hän ei tunne edes itseään. Hän kirjoittaa, että hänelle on kerrottu, että hänen elämänsä on edennyt niin kuin sen pitääkin. Me suunnittelemme elämämme liian paljon valmiiksi. Ei ihme, että elämä kadottaa merkityksensä, jos vain kuljemme kohti tiettyjä päämääriä, ehtimättä edes nauttia pienistä yksinkertaisista asioista ja elämän sattumanvaraisista lahjoista. Kuten novellin minä, olemme me sokeita toistemme erilaisuudelle; luulemme olevamme muukalaisia suuressa "harmaiden tyyppien" ihmismassassa. Itse asiassa me itse kieltäydymme näkemästä todellisuutta. Me emme halua katsoa toista ihmistä suoraan silmiin, koska emme uskalla löytää omaa sieluamme, joka on piiloutunut valmiiden ihmiskuvien ja kategorioiden maailmaan.

- - - -
Tämän kirjoituksen innoittajana toimi Maarit Verrosen novelli "Tyypit". Se löytyy novellikokoelmasta  
Älä maksa lautturille: Fantastisia kertomuksia. Kirjayhtymä, 1992.

Voittaja?

Hieman "vanhaa Sannaa", tämä on runoiltu yli kymmenen vuotta sitten (kesällä 1999).

En koskaan
ymmärtänyt,
kuinka vaikeaa
on avata itsensä.

Astella paljaana,
turhasta riisuttuna,
toisen ihmisen luo.

Sinä sanot tuntevasti,
minut.
Paremmin kuin minä itse.

Raivostun.
Sinulla on valta, katkaista
minun siipeni.
Ja silloin olisin
kuin
selälleen pudonnut
koppakuoriainen.

Minä puren siipeni
riekaileiksi.
Syljen omille silmilleni.

Jalat
ilmassa sätkien
makaan selälläni.
Mutta.
Minä voitin.

Aikana ennen city-kaneja.

Aamussa on jotain käsin kosketeltavan kaunista.
Hiljaista ja vaalenneet varjot.
Vastapäisellä pellolla loikkii
puoliksi kesä-, puoliksi talviturkissa
asuva jänis.
Rohkeasti, hiljaisuudessa.

Ei yhtään autoa,
ei öljytyn moottorin etäistäkään ääntä.
Keittiössä tuoksuu kahvi.
Hereillä.

Kaikki hiljaisuuden äänet
sulautuvat aamuhämärään.
Voin tavoitella sormin tuota
hiljaisuutta,
koskettaa ja hyväillä.

Kaikki on niin erilaista.
Kunnes
maailma taas
herää.

Vavahdellen se saavuttaa
äänten sekamelskan.
Jänis pakenee kohti
metsän rajaa.

Turkki on vaihdettu
kesään.

(kirjoitettu Turun Halisissa 16.5.1998 klo 05.15)

Matka pimeässä.

Eksyin muistojen mereen,
nimettömät sivukujat
seuraavat toisiaan.

Kadotan merkitykset,
enkä
     näe mitään turvallista.

Katso minua,
minä en ole hän!
Minulla on surusilmät
       ja koditon onni.

Saavun kotiin.
Minua tervehtii
         kadotettu aika.

Minä olen levoton.

Täynnä vapautumatonta energiaa.
Täynnä tukahdutettuja unelmia.
Täynnä kärsimätöntä vihaa.

Vaarallinen.
Pikamatkaa juokseva huutomerkki.
Niin kypsymätön.

Yhtä herkkä kuin alahuuleni kaari.
Räjähdysaltis ja provosoituva.
Naiseuteni äärirajoilla.

Kehässä.

En kykene keskittymään.
Ajatukset vaeltavat.
Minä kierrän kehää.

Minusta on tullut pikakulttuurin helmi.
Kaiken on tapahduttava
sekunnin sadasosassa, muutoin
on liian myöhäistä aloittaa.

Turha edes yrittää.
Aika tiimalasissa
on valunut
jo puoleen.

Vain yhtä asiaa kykenen
miettimään 24 tuntia vuorokaudessa,
168 tuntia viikossa,
8760 tuntia vuodessa.
Ajattelen itseäni.

Tähtikuvioita.

Iso Karhu, Pikku Karhu ja Otava,
luetteli pikkuveli keskittyneesti.
Niin.

Plättä ja Istuva Härkä.
Ei sellaisia ole, sisko tuhahti.
Harmistui.

Sinä et tiedä. Tähtiä on miljoona
ja enemmän.
Et sinä tunne niitä kaikkia.
Pikkuveli kohotti itsepäisesti leukaansa.

Mutta sinä ne keksit.
Eivät ne itseään niin nimeä.
Ne ovat TÄHTIÄ.

Pikkuveli mietti hetken.
Kurtisti kulmiaan.
Ei.
Ne ovat Plättä ja Istuva Härkä.

Niin ja Norsu, Hevonen ja Hattu.
Sisko ivailee.

Plättä, Istuva Härkä, Norsu,
Hevonen ja Hattu.
Me olemme löytäneet jo
viisi uutta tähtikuviota,
pikkuveli innostuu.

Ei se ole löytämistä, että
antaa nimen.

PLÄTTÄ, ISTUVA HÄRKÄ, NORSU, HEVONEN JA HATTU.
Me löysimme ne, pikkuveli toistaa.

Sinä olet mahdoton,
mutta minä rakastan
sinua silti, huokaa sisko.

Siksi, sanoo veli.

Tiistai.

Pois unimaasta ja sielunkirjat kiinni!
Vain puoliksi olemassa,
kahvikuppi kädessä, sanomat edessä.
Ulos, huurteiseen maahan.
Ja kylmässä
unieni solmut alkavat
vihdoinkin avautua.

Kylmä, valkoinen lumi.
Epäröivä askel kohti pimeää.
Leikittelevä tuuli; ottaa ja antaa.

Kiedon lämmön tiukemmin ympärilleni,
jään yksin uneen.
Sulanut lumihiutale valuu pitkin
poskeani;
on eksynyt tuttuun paikkaan.

Päivä on puolessa
ennen kuin
unet vapauttavat minut.

Hymyilen.

Varovainen hymy - älä näytä maailmalle hampaitasi!
Pieni alati kasvava nauru kuplii minun varpaissani.
Syöksy maahan ja nouse siivillesi.
Leijaile sumussa ja katoa mustaan kraateriin!

Nokinen nenä ilkkuu vakavuutta.
Hyppää katolta ja sukella keltaisiin vaahteranlehtiin.

Ihmiskunta on huvittava - joskus irvokkaalla, joskus naivilla tavalla.
Minä olen naurattava.
Naura minun vakavuudelleni,
suunnitelmilleni ja elämälleni.

Minä tanssin pienenä vesipisarana puiden lehdissä.
Sulaudun yhteiseen nauruun.

Myydään.

Myytävänä:
idealismi.

Muuton vuoksi.
Vaihdetaan myös
markkinointi-"ideologiaan".

Vähän käytetty.

Sauna.

Tuoksuu sauna
ja savu.
Lasia pitkin valuvat pisarat.
Lapsen mielessä ne kilpailevat voitosta.
Yksi, kaksi ja kolme.

Isä itkee lämmittäessään saunaa.
Se on taittunut kaksinkerroin
saunan portaalle,
ja pää on raskas.

Aika on pitkä ja
rajaton.
Kapea niin kuin ahdas käytävä.

Saunatakissa on delfiini.
Lapsi näyttää
pieneltä hylkeeltä.

Kiukaalla käristetyt makkarat ja
keltainen jaffa.
Hylje kuulostelee sanoja.
Aikuiset vihaavat ja loukkaavat.

Siellä sielun reunalla
se vieläkin istuu, lapsi
plyysisessä saunatakissaan.
Siinä, jonka rinnusta koristaa delfiini.

Rikkinäinen.

Mun sisällä jokin on rikki.
Sitä ei saa enää koskaan ehjäksi.

Voi rikkinäisenäkin elää.
Aina välillä sen tuntee vain selvemmin
ja muistaa: jokin minussa on rikki.

Jokaisessa ilossa on jotain rikkinäistä.
Minä pysyn kuitenkin koossa.

Joskus vain itkettää se ujo pikkutyttö,
joka minä olin.
Se murrosikäinen, ja se nuori nainen
joka minä olin.
Heitä ei enää saa takaisin.
Jokin sisälläni on rikki.

Rikkinäinenkin voi olla kaunis.
Täydellinen ei ole aina kaunis.

(oikea päiväys tälle hajatelmalle: 19.12.2003)