Painajainen

Tämä on yritys avata unieni solmut. Olen nähnyt jo kolmen perättäisen yön ajan painajaisia.

Kirjoitan painajaiseni auki.
Unen ikävä logiikka:
paeta ei voi,
pakoon ei pääse,
itkevä ei saa armoa.

Onko se vain unen logiikkaa?

Tulet syödyksi.
Et pääse pois.
Vaikka itkusi yltyy,
et pääse pois.

Pelkäävä on unessa heikko.
Mitätön.
Alistettu, alisteinen.

Pelko halvaannuttaa.
Itku jää kurkkuun kiinni.
Painaa minut maahan.

Ei ole mitään,
ei ketään,
joka minut pelastaisi.
Joka haluaisi pelastaa.

Unessa en ole pelastamisen arvoinen.

Olen pienempi kuin kukaan.

Herättyäni haluaisin nauraa unilleni,
mutta en voi.
Unen logiikka on minussa.
Vielä.
Kauan.

Pelko.

Puhun "sannaa" (kertomus siiitä, miten sain takaisin oman ääneni)

Oli vaikea keksiä jotain sanottavaa. Minä vaadin, että sen pitäisi olla jotain merkityksellistä, kaunista ja älykästä. En enää uskaltanut tarttua kynään ja kirjoittaa niin kuin joskus ennen. Vaatimukset olivat alkaneet vaivata mieltäni. Ajattelin kirjoittaessani mahdollista lukijaa; mitä mieltä hän olisi, miten hän tekstiäni tulkitsisi, mitä hän minusta ajattelisi. Sellainen on raskas taakka. En ollut vapaa, en antanut mielikuvitukselleni rajattomia vapauksia lentää ja uneksia. Ehkä mielessäni, mutta en enää koskaan paperilla, ja entistä vähemmän puhuessanikin. Tämän oli saanut aikaan mm. "korkea koulutukseni", yliopisto.

Halusin saada takaisin rohkeuden ammentaa sanoja ja sanottavaa sielustani ilman, että aina törmäisin vaatimusten karkeaan muuriin: tämän täytyy olla viisasta, monimutkaista ja merkityksellistä. Tahdoin takaisin vapauden sanoa niin kuin tunnen, vapauden olla yksinkertainen ja merkityksetönkin. Merkityksetön länsimaisen modernin yhteiskunnan normijärjestelmässä, merkityksetön tehokkuuden jauhavassa myllyssä.

PÄÄTIN, että minun täytyy vain uskaltautua yrittämään. Häivytin mielestäni kunnioitettavat auktoriteetit, jotka pahoitellen ja päätään pudistellen minun mielikuvissani hylkäsivät minun tekstini. Tai sulkevat korvansa minun puheiltani. En välitä vaikka he naurahtavat ja heittävät joutavan muiden joutavien valtavaan kasaan. Lupasin itselleni edes yrittää. Äidinkielen opettajani yläasteella tapasi todeta, että "itsensä tulee laittaa likoon" ja, että ainoa tapa oppia uutta, on tehdä. Ainoa tapa ilmaista itseään on myös ilmaista itse itseään. Hilpeää.

Astuin alas ylhäisestä norsunluutornistani, jossa seuranani olivat olleet ironia ja kyynisyys; joskus ajattelun pahimmat viholliset. Aloin ilmaista itseäni silläkin uhalla, että ajatukseni eivät aina ole viiltävän terävää nyky-yhteiskunnan analyysiä, tai että en saakaan sanotuksi merkityksellisiä, fiksuja ja filmaattisia totuuksia. Minä puhun mieluummin "sannaa", olen oma itseni. Ilmaisen ajatuksiani, assosioin, etsin merkityksiä, ihmettelen, unelmoin ja löydän sukulaissieluja, sanoja ja maailmoja. Ottakaa tai jättäkää!

Puunkantaja.

Tuuli kuljetti minua nauraen eteenpäin.

Kuulin tuulen
jokaisessa
huojuvassa
puussa.

Tuuli sisälläni.

Mies
kantoi
puuta.

Hän tervehti minua.
En tuntenut häntä.
Hymyilin.

"Tuulee", sanoi mies.

Otin
epävarman
askeleen.

Mies jatkoi: "Rakennan siltaa,
siltaa aurinkoon."

Jälleen tuuli kuljetti minua.

En
saanut
ajatuksistani
auringonsiltaa.

VAATIMUS.

Voiko olla rumempaa sanaa?
Se pyytää, ottaa, haluaa
ja saa.
Osan minua,
osan minästä.

Pala palalta, rikkoen
ja leikaten.
Terävä isku
ja
valitut osat pois.

Ei väliä miten jäljelle jäävät
selviävät.
Yksin, revittyinä.
Odottaen uutta iskua.
Viiltoa pehmeään lihaan.

Tee, toimi, suorita.

Käsky-maailma, Mahti-maailma.
Pakko, pakottava tarve.
Älä kysele tai kyseenalaista.
Tee, toimi, suorita.

Jälkeenpäin yksin.
Väsynyt, heikko olo.
Tyhjyys.

Mustassa aukossa.
Vajoan syvemmälle,
pelottavaan pimeään.