Lapsena itkin ihmisten julmuutta.
Kauhistuin sydämettömyyttä
ja pahuutta.
Aikuisena luulen tietäväni,
että joskus julmuus onkin
vain ymmärtämättömyyttä.
Aikuisena itken
piittaamattomuutta.
Yhä uudelleen.
Itken itseäni.
Jos tajuan.
Hajatelmia ja ajatelmia. Runoja. Mielikuvia ja unia. Joskus jotain todellistakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti