Tietoisuuden rajalla.

Tavoittelen tunnelmaa.
Virittäydyn.
Etsin eetosta.
En löydä paatosta.
Paatunut? En ole.
Olisinkin.
Joskus toivon.
Maisemat vilahtelee.
Ohitse.
Ylitse.
Alitse.
En törmää.
Tunteet vaihtuvat.
On ristiriitaista
olla
ihminen.
Tietäisikin
mitä haluaa.
Toisaalta ei tieto
vaan tunne.
Joku juoksee
ohitseni.
Tietoisuuden toisella puolen.
Minun onneni.
Ohitettu.
Ylitetty.
Alitettu.
Ei törmää.

Turvasatama.

Herään kotona.
70-luvun seinät.
Sisällä pienen tytön maailma
ja teinin maailma.
Pieni sekin.
Vaikkei silloin tiennyt olevansa.
Oli iso. Aikuinen.
Täällä nukkuu sikeästi.
Syvästi.
Palaa aikaan, jolloin
maailma oli yksi.
Turvallinen. Äiti ja isä.
Aina.
Pitämässä kiinni.
Kannustamassa.
Tik. Tak.
Aika melkein pysähtyy,
tai menee taaksepäin.
Vai pakenee?
Herään hitaasti.
Täällä olen täydellinen.
Vanhassa pyjamassakin.
Hiukset sekaisin.
Unet aukaistuina.

Olenko?

Silloinkin kun kaadun,
minä olen.
Sinun.
Minun.
Eksyneenäkin,
minä olen.
Todellinen.
Oikea.
Ehjä ja rikkinäinen.
Olemattomuutta vastustava.
Ääneti ja hiljaa.
Äänekkäästi. Huutaen.
Nousen.
En osaa olla.
Mutta olen.
Sinun.
Minun.
Nauraa saa.

Tyypit - ihmiskuvammeko?

Ihminen on itsekkyydessään hyvin sokea; tunteeni ja ajatukseni ovat elämän kirkkaita tähtiä, jotka houkuttelevat minua luokseen ja samalla sokaisevat silmäni muilta tähdiltä ja planeetoilta. Me vaellamme omassa avaruudessamme ja harvoin näemme tai koemme mitään todellista; elämä on täynnä mustia aukkoja ja epämääräisiä taivaankappaleita. Kuitenkin minä tarvitsen sinua, muita ihmisiä ja meidän kaikkien yhteistä avaruuttamme, jossa vain harvoin kohtaa toisen ihmisen rehellisesti ja silmät avoimina.

Maarit Verrosen vuonna 1992 julkaiseman novellikokoelman: "Älä maksa lautturille" novelli nimeltään "Tyypit" kuvaa hyvin meidän vieraantumistamme elämästä. Aluksi me ehkä ihmettelemme toisten kiireisiä ja ohikulkevia askeleita; harhailevia silmiä ja välinpitämättömyyttä, jonka kohtaamme muiden katseessa ja sanoissa, mutta lopulta sama apatia ja harmaus valtaa miltei jokaisen. Arkiset asian iloineen ja suruineen, suuret elämänmuutokset ja kriisit kulkevat mukana kehityksessämme, mutta mitä me lopultakaan tiedämme maailmasta ja toisista ihmisistä. Minä etsin pakotietä yksinäisyydestä ja kaipaan vierelleni ihmistä, mutta en välitä siitä, kuka sinä todella olet, millainen on maailmasi, ja mitä sinä etsit.

Ihmiset kulkevat toistensa ohitse ja ihmettelevät, missä ovat oikeat ja persoonalliset ihmiset. Kauhuissani minäkin huudan: "Mikä on tämä varjomaailma?" Elänkö minä todellisuuden peilikuvassa, pohjattomassa kuilussa, jossa kukaan ei tunne toista ihmistä, tajua hänen ihmisyyttään? Ihmisen sokea etsiminen on jotenkin hyvin säälittävää ja ironista - sekä inhimillistä.

"Tyypit"-novellin kertoja huomaa linja-autossa harmaisiin vaatteisiin pukeutuneen miehen. Mies on aina samassa paikassa, vaikka kertoja liikkuukin busseilla eri kellonaikoina. Vähitellen selviää, että kaikissa kaupungin busseissa istuu harmaa mies, joka muistuttaa jonkinlaista muumiota. Hän on huomaamaton, kasvoton ja eleetön; mikään hänessä ei herätä huomiota. Harmaat miehet ihmetyttävät novellin kertojaa ja hänen opiskelijaystäviään aikansa, mutta vähitellen miehet unohtuvat. Kertoja huomaa kuitenkin pian, että samanlaisia tyyppejä on kaikkialla; heitä on: kahviloissa, kirjastoissa, ruokakaupoissa, kouluissa, kaduilla. Novellissa ei kukaan tunne "tyyppejä". Kenelläkään ei myöskään ole halua tai ymmärtämystä tutustua yksinäisiin tyyppeihin ja heidän elämäänsä.

Mitä vanhemmaksi kertoja tulee sitä enemmän hänen ympärillään on "harmaita tyyppejä". Ihmiset ovat muuttuneet persoonattomaksi massaksi, ja kertoja pelkää itsekin olevansa piirteetön aave muiden joukossa. Maarit Verronen on onnistunut kuvaamaan novellissaan monia ihmisyyden keskeisiä piirteitä. Novellissa on niin paljon minua itseäni, että sen lukeminen saa minut nauramaan itselleni. Me ihmisethän olemme tämän luomakunnan korkein saavutus ja lajeista viisain; todellinen johtajalaji! Kadotettuamme ensin kosketuksen ympäröivään luontoon ja muihin eliölajeihin, me olemme kadottamassa kosketuksen myös muihin ihmisiin ja itseemme.

Minä en ole persoonaton harmaantunut muumio, eikä ole kukaan muukaan! Me olemme persoonallisuuksia, oikeita, tuntevia ihmisiä. Miksi me näemme ympärillämme harmaita tyyppejä, pelottavia muukalaisia tai massoja? Jokaisessa yhteiskunnassa on "valmiita" arvostuksia ja asenteita. Meidän kehittämiämme ja ylläpitämiämme. Totuttujen tapojen ja määritelmien mukaan me myös arvostelemme itseämme ja toisiamme. Mutta lopultakaan mikään elämässä ei ole valmiiksi suunniteltua tai järjestäytynyttä. Minä etsin itseäni ja elämäntarkoitusta, mutta niin etsivät muutkin; ainutkertaiset yksilöt.

Novellin kertoja huomaa yllättäen olevansa naimisissa erään "tyypin" kanssa ja lapsiakin hänellä on kaksi. Vieläkään novellin kertoja ei tunne yhtäään ihmistä; oikeastaan hän ei tunne edes itseään. Hän kirjoittaa, että hänelle on kerrottu, että hänen elämänsä on edennyt niin kuin sen pitääkin. Me suunnittelemme elämämme liian paljon valmiiksi. Ei ihme, että elämä kadottaa merkityksensä, jos vain kuljemme kohti tiettyjä päämääriä, ehtimättä edes nauttia pienistä yksinkertaisista asioista ja elämän sattumanvaraisista lahjoista. Kuten novellin minä, olemme me sokeita toistemme erilaisuudelle; luulemme olevamme muukalaisia suuressa "harmaiden tyyppien" ihmismassassa. Itse asiassa me itse kieltäydymme näkemästä todellisuutta. Me emme halua katsoa toista ihmistä suoraan silmiin, koska emme uskalla löytää omaa sieluamme, joka on piiloutunut valmiiden ihmiskuvien ja kategorioiden maailmaan.

- - - -
Tämän kirjoituksen innoittajana toimi Maarit Verrosen novelli "Tyypit". Se löytyy novellikokoelmasta  
Älä maksa lautturille: Fantastisia kertomuksia. Kirjayhtymä, 1992.

Voittaja?

Hieman "vanhaa Sannaa", tämä on runoiltu yli kymmenen vuotta sitten (kesällä 1999).

En koskaan
ymmärtänyt,
kuinka vaikeaa
on avata itsensä.

Astella paljaana,
turhasta riisuttuna,
toisen ihmisen luo.

Sinä sanot tuntevasti,
minut.
Paremmin kuin minä itse.

Raivostun.
Sinulla on valta, katkaista
minun siipeni.
Ja silloin olisin
kuin
selälleen pudonnut
koppakuoriainen.

Minä puren siipeni
riekaileiksi.
Syljen omille silmilleni.

Jalat
ilmassa sätkien
makaan selälläni.
Mutta.
Minä voitin.

Aikana ennen city-kaneja.

Aamussa on jotain käsin kosketeltavan kaunista.
Hiljaista ja vaalenneet varjot.
Vastapäisellä pellolla loikkii
puoliksi kesä-, puoliksi talviturkissa
asuva jänis.
Rohkeasti, hiljaisuudessa.

Ei yhtään autoa,
ei öljytyn moottorin etäistäkään ääntä.
Keittiössä tuoksuu kahvi.
Hereillä.

Kaikki hiljaisuuden äänet
sulautuvat aamuhämärään.
Voin tavoitella sormin tuota
hiljaisuutta,
koskettaa ja hyväillä.

Kaikki on niin erilaista.
Kunnes
maailma taas
herää.

Vavahdellen se saavuttaa
äänten sekamelskan.
Jänis pakenee kohti
metsän rajaa.

Turkki on vaihdettu
kesään.

(kirjoitettu Turun Halisissa 16.5.1998 klo 05.15)

Matka pimeässä.

Eksyin muistojen mereen,
nimettömät sivukujat
seuraavat toisiaan.

Kadotan merkitykset,
enkä
     näe mitään turvallista.

Katso minua,
minä en ole hän!
Minulla on surusilmät
       ja koditon onni.

Saavun kotiin.
Minua tervehtii
         kadotettu aika.

Minä olen levoton.

Täynnä vapautumatonta energiaa.
Täynnä tukahdutettuja unelmia.
Täynnä kärsimätöntä vihaa.

Vaarallinen.
Pikamatkaa juokseva huutomerkki.
Niin kypsymätön.

Yhtä herkkä kuin alahuuleni kaari.
Räjähdysaltis ja provosoituva.
Naiseuteni äärirajoilla.

Kehässä.

En kykene keskittymään.
Ajatukset vaeltavat.
Minä kierrän kehää.

Minusta on tullut pikakulttuurin helmi.
Kaiken on tapahduttava
sekunnin sadasosassa, muutoin
on liian myöhäistä aloittaa.

Turha edes yrittää.
Aika tiimalasissa
on valunut
jo puoleen.

Vain yhtä asiaa kykenen
miettimään 24 tuntia vuorokaudessa,
168 tuntia viikossa,
8760 tuntia vuodessa.
Ajattelen itseäni.

Tähtikuvioita.

Iso Karhu, Pikku Karhu ja Otava,
luetteli pikkuveli keskittyneesti.
Niin.

Plättä ja Istuva Härkä.
Ei sellaisia ole, sisko tuhahti.
Harmistui.

Sinä et tiedä. Tähtiä on miljoona
ja enemmän.
Et sinä tunne niitä kaikkia.
Pikkuveli kohotti itsepäisesti leukaansa.

Mutta sinä ne keksit.
Eivät ne itseään niin nimeä.
Ne ovat TÄHTIÄ.

Pikkuveli mietti hetken.
Kurtisti kulmiaan.
Ei.
Ne ovat Plättä ja Istuva Härkä.

Niin ja Norsu, Hevonen ja Hattu.
Sisko ivailee.

Plättä, Istuva Härkä, Norsu,
Hevonen ja Hattu.
Me olemme löytäneet jo
viisi uutta tähtikuviota,
pikkuveli innostuu.

Ei se ole löytämistä, että
antaa nimen.

PLÄTTÄ, ISTUVA HÄRKÄ, NORSU, HEVONEN JA HATTU.
Me löysimme ne, pikkuveli toistaa.

Sinä olet mahdoton,
mutta minä rakastan
sinua silti, huokaa sisko.

Siksi, sanoo veli.

Tiistai.

Pois unimaasta ja sielunkirjat kiinni!
Vain puoliksi olemassa,
kahvikuppi kädessä, sanomat edessä.
Ulos, huurteiseen maahan.
Ja kylmässä
unieni solmut alkavat
vihdoinkin avautua.

Kylmä, valkoinen lumi.
Epäröivä askel kohti pimeää.
Leikittelevä tuuli; ottaa ja antaa.

Kiedon lämmön tiukemmin ympärilleni,
jään yksin uneen.
Sulanut lumihiutale valuu pitkin
poskeani;
on eksynyt tuttuun paikkaan.

Päivä on puolessa
ennen kuin
unet vapauttavat minut.

Hymyilen.

Varovainen hymy - älä näytä maailmalle hampaitasi!
Pieni alati kasvava nauru kuplii minun varpaissani.
Syöksy maahan ja nouse siivillesi.
Leijaile sumussa ja katoa mustaan kraateriin!

Nokinen nenä ilkkuu vakavuutta.
Hyppää katolta ja sukella keltaisiin vaahteranlehtiin.

Ihmiskunta on huvittava - joskus irvokkaalla, joskus naivilla tavalla.
Minä olen naurattava.
Naura minun vakavuudelleni,
suunnitelmilleni ja elämälleni.

Minä tanssin pienenä vesipisarana puiden lehdissä.
Sulaudun yhteiseen nauruun.

Myydään.

Myytävänä:
idealismi.

Muuton vuoksi.
Vaihdetaan myös
markkinointi-"ideologiaan".

Vähän käytetty.

Sauna.

Tuoksuu sauna
ja savu.
Lasia pitkin valuvat pisarat.
Lapsen mielessä ne kilpailevat voitosta.
Yksi, kaksi ja kolme.

Isä itkee lämmittäessään saunaa.
Se on taittunut kaksinkerroin
saunan portaalle,
ja pää on raskas.

Aika on pitkä ja
rajaton.
Kapea niin kuin ahdas käytävä.

Saunatakissa on delfiini.
Lapsi näyttää
pieneltä hylkeeltä.

Kiukaalla käristetyt makkarat ja
keltainen jaffa.
Hylje kuulostelee sanoja.
Aikuiset vihaavat ja loukkaavat.

Siellä sielun reunalla
se vieläkin istuu, lapsi
plyysisessä saunatakissaan.
Siinä, jonka rinnusta koristaa delfiini.

Rikkinäinen.

Mun sisällä jokin on rikki.
Sitä ei saa enää koskaan ehjäksi.

Voi rikkinäisenäkin elää.
Aina välillä sen tuntee vain selvemmin
ja muistaa: jokin minussa on rikki.

Jokaisessa ilossa on jotain rikkinäistä.
Minä pysyn kuitenkin koossa.

Joskus vain itkettää se ujo pikkutyttö,
joka minä olin.
Se murrosikäinen, ja se nuori nainen
joka minä olin.
Heitä ei enää saa takaisin.
Jokin sisälläni on rikki.

Rikkinäinenkin voi olla kaunis.
Täydellinen ei ole aina kaunis.

(oikea päiväys tälle hajatelmalle: 19.12.2003)