perjantai 27. toukokuuta 2011

Itsensä rääkkäämisen ihanuus

Askel askeleelta päämääräni lähestyy. Viimeisen kilometrin juoksen nopeasti. Juoksuni on rentoa, hengitys nopeaa, mutta tasaista. Kun pysähdyn takanani on yli kymmenen kilometrin juoksulenkki ja noin tunnin mittainen fyysinen rasitus. Olen onnellinen. Tunnen olevani yhtä maailmankaikkeuden kanssa, ja monimutkaisimmatkin asiat tuntuvat perusluonteeltaan yksinkertaisilta. Jälleen kerran tein sen, johon en joskus kauan sitten uskonut pystyväni. Minä olen urheiluhullu, -narkomaani.

Ihmiselämään kuuluu monia eri piirteitä. Me rakennumme pienen pienistä yksityiskohdista muodostaen suuren kaiken kattavan kokonaisuuden. Psyykkinen, sosiaalinen ja fyysinen osa-alue nivoutuu kiinteästi yhteen. Kaikilla on vaikutusta toisiinsa, ja yksinomaan yhden osa-alueen kehittäminen johtaa "vaillinaisuuteen" muilla alueilla.

Valitettavasti tasapainon saavuttaminen omassa elämässä, omaa persoonallisuuttaan hävittämättä, ei ole aina kovinkaan helppoa. Nykyisin ihmisen henkistä kehittymistä pidetään äärimmäisen tärkeänä. Sosiaaliset suhteet ovat elämää elävöittäviä "mausteita" (klisee 1); tuskin voimme kuvitella maailmaa ilman läheisiämme, tai elämistä jonkinlaisessa sosiaalisessa tyhjiössä, vailla minkäänlaisia kontakteja muihin. Fyysinen olemuksemme kulkee mukana tässä ajatusten ja ihmissuhteiden vuolaassa virrassa (klisee 2!). Jokaisella se kuuluu vaatimuksineen ja rajoituksineen arkielämään. Joillekin fyysisyys on unohdettu osa-alue, toisilla ehkä liiankin korostettu. Onnellinen on se, joka osaa tasapainottaa oman henkisen minänsä, ihmissuhteensa ja liikkumisen.

Ihmisellä on rajalliset voimavarat, mutta olen vähitellen oppinut, että rajojaan voi ylittää tai ehkä pikemminkin rajojaan voi siirtää. Fyysisessä harjoittelussa minua ilahduttaa suuresti itsensä voittaminen. En edes halua kilpailla muiden kanssa, vaan tärkeää minulle on oma kehittymiseni ja sen mukanaan tuoma ilo.

Fyysinen ponnistus ja suoritus tuottavat suunnatonta mielihyvää. Miksi ihmiset muuten harrastaisivat vuodesta toiseen fyysisesti rasittavia lajeja? Tieteelliset tutkimukset kertovat, että esim. pitkällä rasittavalla juoksulenkillä on vaikutuksia henkiseen hyvinvointiin. Terveyttä lisäävä liikunta edistää mielihyvän tunteita ja jaksamista. Kehon lämpötilan nousu rentouttaa. Elimistön tuottama endorfiini saa aikaan hyvän olon, ja lisääntynyt hapenotto vilkastuttaa aineenvaihduntaa, minkä seurauksena aivojen vireystila kohoaa. Liikunnan vaikutusta mielenterveyteen on selitetty sekä fyysisillä että psyykkisillä tekijöillä. Tutkimusten mukaan liikunta voi myös lieventää tilanneahdistusta. Vaikutus kestää ehkä noin 4-5 tuntia, minkä jälkeen ahdistus palaa harjoittelua edeltäneelle tasolle. Liikkuminen estää tällä tavoin arkielämän ahdistuksen muuttumista krooniseksi.

Fyysinen harjoittelu kuuluu olennaisena osana elämääni. Juoksen, kuntonyrkkeilen, hoidan lihaskuntoani. Aiemmin pelasin tennistä. Koska ihmiset ovat kaikilla elämänalueilla omia persoonallisuuksiaan, myös liikuntalajien mielekkyys vaihtelee yksilöittäin. Liikunta täytyy kokea mielekkääksi, jotta se voisi synnyttää mielihyvän tuntemuksia. Mielestäni suuntausta liikunnanopetuksessa ja kilpaurheilussa tulisi muuttaa suorituskeskeisyydestä ilmaisulliseen ja kokemukselliseen suuntaan. Ehkä näin pyritään jo tekemäänkin? Liikkujan tulee oppia olemaan vertailematta itseään muihin. Itseään voi kyllä kehittää, mutta vertailukohtana tulee olla omat suoritukset, omat rajoitukset huomioiden.

Säännöllisen kuntoilun aloittamisen kynnyksenä on usein oman mukavuudenhalun voittaminen. Ihminen on äärettömän mukavuudenhaluinen. On hyvin helppo torjua fyysiset rasitukset mitä moninaisimmilla tekosyillä. Kun ihminen muutaman kerran kokee harjoittelun tuoman hyvänolontunteen, tulee liikunnasta hänelle miellyttävä, mielialaa kohottava ja virkistävä perustarve. Liikuntasuoritus tuottaa myös pätevyyden tunnetta, ja se saa aikaan taitavuuden, voimakkuuden ja kestävyyden kokemuksia. Fyysisen pätevyyden tunne voi lisätä itseluottamusta,  -arvostusta ja yleistä tyytyväisyyttä itseensä, luottamusta omiin kykyihinsä ja yleisesti ottaen koko elämään. Säännöllisesti harjoitteleva omaa myös tietynlaista positiivista kovuutta. Kovuuteen sisältyvät hallinta, haasteellisuus ja pitkäjännitteisyys, jotka estävät häntä luovuttamasta ennen kuin on todella yrittänyt. Varsinkin pitkäkestoinen harjoittelu karaisee ihmistä sietämään kipua ja epämiellyttäviä olosuhteita. Minulle ei enää tuota vaikeuksia vastatuulessa ja kylmässä vesisateessa juokseminen. Juuri tahdonvoima saa urheilijan (ja nyt en puhu kilpaurheilijasta vaan ihan kenestä tahansa) jatkamaan suoritustaan vaikeissakin olosuhteissa.

Minä olen todella ylpeä omasta liikunnallisesta suorituskyvystäni. Ylpeys johtuu siitä, että olen sairastanut kolmivuotiaasta asti astmaa. Pienenä urheilu oli vaikeaa, ja esim. talvisin pienikin hiihtolenkki päättyi helposti astmaattiseen kohtaukseen, jonka aikana hengittäminen on vaikeaa. Astmakohtauksessa hengitysteissä on lihaskouristuksia, limakalvot ovat turvonneet ja limaneritys on runsasta. Kohtauksen voi aiheuttaa rasitus, mutta myös ympäristöön liittyvät tekijät esim. allergiaa aiheuttavat aineet. (Hmm.... voiko kissoja kutsua aineiksi?) Astmani oli verrattain paha, ja jouduin pienenä usein viikoiksi sairaalaan. Vielä 12-vuotiaaksi asti minulla oli vahva astmalääkitys, jouduin ottamaan lääkettä neljästi päivässä, ja usein ennen fyysistä rasitusta.

Päivittäinen fyysinen harjoittelu voi muodostua myös pakkomielteeksi. Liikunta alkaakin hallita ihmistä eikä ihminen liikkumistaan. Tällöin ihminen alkaa korostaa liiaksi fyysisiä ominaisuuksiaan. Hänen itsetuntonsa ja arvonsa rakentuvat pelkästään urheilun ja fyysisen suorituskyvyn varaan. Ihminen voi myös paeta ongelmiaan lenkkipolulle; lenkki helpottaa oloa, ja ongelmat siirtyvät kauemmaksi. Joillekin urheilemisen päätarkoitukseksi voi myös muodostua stereotyyppinen ulkonäköihanne. Suuntaus on huono, jos tiettyyn lajiin hyväksytään vain tietynnäköiset ihmiset, ja jos urheilun tarkoitukseksi tulee vain itsensä ja oman kehonsa näytteille tuominen. Yhdestä stereotyyppisestä ulkonäköihanteesta pitäisi päästä siihen, että erinäköisiä ihmisiä pidetään kauniina.

Minun on vaikea kuvitella elämääni ilman säännöllistä fyysistä harjoittelua. Itsensä rääkkäys, millaiseksi jotkut rasittavaa harjoittelua kutsuvat, on kuin huumetta (klisee 3!). Harjoittelu merkitsee minulle itsensä ja kehonsa hallitsemista, suunnatonta henkistä voimavaraa ja positiivista elämänasennetta. Joskus minulla on ollut vaikeaa pitää urheilua omalla paikallaan elämässä. On ollut aikoja, jolloin olen paennut yksinäisyyttäni fyysiseen harjoitteluun, tai hetkiä jolloin olen tuntenut lepopäivistä omantunnontuskia. Joskus olen ottanut kynän käteeni ja kirjoittanut paperille elämäni tavoitteita ja arvoja; ja laittanut liikkumisen ja muut arvot tällä tavoin "oikeaan" järejstykseen.

Terve sielu terveessä ruumiissa - on sananlasku, jossa on paljon totuutta (klisee 4, mutta ei minun kliseeni!). Tietenkään sitä ei voi ottaa kirjaimellisesti, mutta totuus on, että meillä on vain yksi koti, jossa asumme koko elämämme ajan, ja se on oma kehomme. On jokaisen oma asia, millaisessa kodissa haluaa asua. Kaikkeen ei myöskään voi itse vaikuttaa. Minä pyrin tuomaan kotiini tasapainoa sekä itseäni rääkkäämällä että hellimällä. Joskus nämä kaksi tarkoittavat samaa asiaa.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Toivo.

Päätin.
Minä uskon.
Minä toivon.
Pelkään.
Siltikin päätän uskoa.

On aikaa.
On tilaa.
On rakkautta.
On elämää.
Elettyä ja elettävää.

Toivoa.

Suru.

Suru tuntuu kipuna kehossani.
Välillä se asustaa vatsassani,
sitten rinnassani,
pian ohimoissani.
Suru asettuu sisälleni.
Enkä voi hengittää.
Silmissä sumenee,
korvissa soi hiljaisuus.

Vatsassa.
Sydämessä.
Päässä.
Silmissä.
Olen raskas.
Kipeä.
Jähmeä.
Kiveä ja nestettä.
Rikki.
Lukossa ja auki.
Hukassa.
Yksin. Yhdessä. Yksin. Yhdessä. Yksin.
Huudan, vaikenen, huudan, vaikenen.
Hiljaista, silloin kun kaipaan ääniä.

Julmuus.

Lapsena itkin ihmisten julmuutta.
Kauhistuin sydämettömyyttä
ja pahuutta.

Aikuisena luulen tietäväni,
että joskus julmuus onkin
vain ymmärtämättömyyttä.
Aikuisena itken
piittaamattomuutta.

Yhä uudelleen.
Itken itseäni.
Jos tajuan.

Pelko.

Minun suurin pelkoni:
että joudun menettämään.
Taas.
En ole antanut itseni ajatella niin,
mutta
se pelko elää minussa silti.

Tiedän jo mitä se on.
Mutta en silti tiedäkään.
Jokainen menetys on uusi.
Se tekee minut tyhjäksi.
Jähmettää.
Herättää vihan, vaikka
haluaisin vain rakastaa.

Pelkään menettämistä.
Ja sitä, että vasta silloin
tajuaa, mitä menettää.
Jähmetyn.
En löydä sanoja.
Vihaan, vaikka haluan
vain rakastaa.

Luulen muistavani miltä
menettäminen tuntui.
En muista kuitenkaan.
Jokainen luopuminen on uusi.

Ja vaikea.
Vaikeinta on antaa anteeksi
itselleen.
Silloinkin kun ei ole mitään
anteeksipyydettävää tai -annettavaa.