absurdia

Umberto Econkin kirjassa tiedettiin,
että kirjasto on vaarallinen paikka.

Doctor told me I'm going to die.
What a disinformation. I hardly thought
that I'm going to live forever.

Raison d'être?

Annus mirabilis.

Uusi perspektiivi.

I'm so tired. But tonight I can't get any sleep.
So what do I do?
I upload some photos.

Who is drinking what, where?
Keksiikö joku anarkistisen diskriittiä sanottavaa?
Not more thouse fucking elfs!
I'm not drunk. I'm just blond and talk funny.
Mökö, Luru, Plättä ja Pulla.

Meditoin metsässä.
Yritin levitoida, mutta putosin maahan kuin kivi.
Painovoimaa ei kaiketi voikaan paeta?

There is always mañana!

Kylven valossa.

Sinulle, jota ei koskaan ollut

Sinä olit,
mutta et koskaan ollutkaan.
Rakastettu silti.
Toivottu.
Kaivattu.
Ainutkertainen.
Kaunis.
Epätäydellinen.
Enemmän kuin pilke silmäkulmassa,
vähemmän kuin ihminen.

"Kyllä luonto poistaa vialliset."
"Sehän oli vain pari solua."
"Parempihan se oli nyt kuin myöhemmin."

Silti sinä olit.
Vaikka vain kaksi viivaa.
Kudosta.
Olit hetken.

Rakastettu.
Toivottu.
Kaivattu.

Sitten poissa.

Nothing is real.

Olen odotushuoneessa
odotuslistalla odottamassa.

Olen toiveikas, mutta samalla
toivoni menettänyt.
Olen kyllästynyt odottamaan.
Kyllästynyt ohimenijöihin.

Inhoan odotusmusiikkia.
Yhä uudestaan soi sama
kappale.
"Good is good and bad is bad, but
you don't know which one you have."
Ja "Strawberry Fields Forever".

Nothing is real.
Silti odotan.

Junassa.

Katselen riippuvien pilvien puutarhaa.
Vauva itkee.
Mies kirjoittaa tekstiviestiä.
Painaa "Lähetä".
"Viesti lähetetty."

On hiljaista.
Kesä ilman aurinkoa.
Teinityttö puhaltaa purkkapallon.
Vaaleanpunaisen.
Niin suuren, että se hajoaa nenään.

Minä odotan
seuraavaa asemaa,
seuraavaa ajatusta.
Painottomassa tilassa.
Avaruusjunassa.

Näkymätön osa.

Minussa on pala sellaista, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt.

Loputtomasti
yritän,
puhua,
kertoa,
mutta sitä sisäisintä ja tärkeintä osaa
itsessäni en osaa
tai uskalla paljastaa.

- Kaikkea ei tarvitse tietää!
- Kaikkea ei tarvitse antaa pois!

Jotenkin toivottomasti tiedän, että juuri tuo pala,
mitä en paljasta,
saisi ihmiset rakastamaan minua.

Kuinka olla
ja tulla
niin rohkeaksi,
ettei kätke olennaista osaa itsestään?

Suojellessaan omaa herkkyyttään
rakentaa samalla muuria
itsensä ja muun maailman välille.

- Meillä jokaisella on monta roolia!

Minä haluaisin kuitenkin
joskus

tuntea,
että minä olen tässä,
yksin, paljaana,
ilman rooleja,

ja minut voi nähdä.

Päivä.

Olen vankina päivään,
jota en halua muistaa.

Suljettu sen päivän sisälle.
Tai se päivä on suljettu minuun.

Hidastettuna kuin dvd-laitteen hitain play-asetus.
Kuva kuvalta.
Hetki hetkeltä.
Mahdotonta painaa pause-nappulaa.

Koska olen katsellut tätä päivää jo kaksitoista vuotta, tiedän mitä tapahtuu.
Silti olen pakotettu etenemään hitaasti: kuva kuvalta.
Kohti surua.

Samassa tunnetilassa.
Hiljaista.
Yksinäistä.
Huutoa.
Kipua.

On mahdotonta pukea sanoiksi sitä päivää,
jolloin sinä kuolit.

Unta odotellessa

Yöllä ei ole superskurkkeja.
Hiljaista.
Äänetöntä.
Pimeää.
Yksinäistä.

Pienistä hiekanmuruista tulee suuria kiviä,
joskus kallioita ja sitten vuoria.


Uni pakoilee.
Ei edes väijy nurkissa.

Hiljaisen talon hiljaisessa huoneessa
jokainen huokaus on yksinäinen ja syvä.
Tiheä.

Tunnen itseni pieneksi, ja samalla kuitenkin niin suureksi,
että en mahdu maisemaan.