sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Sinä.

Ensin sinä olit kaksi sinistä viivaa.
Kuinka kahdesta viivasta voikaan olla niin onnellinen?
Minun varpaanikin tanssivat.

Lääkäri varmisti, että olet enemmän kuin
kaksi viivaa.
Olet Sinä.
Ensimmäisessä kuvassa näytät katkaravulta.
Olet olemassa ja oikeassa paikassa.

Kun kävelen Naistenklinikalta, minut täyttää onni.
Sinä olet ja minä rakastan.
Sinua.
Maailmaa.
Puss vaan, koko maailma!

Joskus iskee epävarmuus.
Oletko sinä yhä minussa?
Vatsa on vielä aika litteä.
Olo on erilainen.
Ja sinä uit.

Varmuus tulee toisesta kuvasta.
Minua itkettää. Näen jalat, pään, kädet.
Pienen sydämen, joka sykkii.
Sinä teet kuperkeikkoja.
Varmasti sinä olet.

Paras joululahja tulee aaton aattona.
Perhosen kosketus.
Liikahdus. Kuin pieni kupla puhallettaisiin sisälläni.
Ja taas uudestaan.
Ja minä rakastan.
Sinua.
Tuntematonta.
Tuttua.

Uudessa kuvassa jo sormet ja varpaat.
Vauva.
Esiinnyt meille.
Teet kuperkeikkoja, potkit, rummutat.
Äkkiä minua itkettää. Taas.
Olet.
Sinä.
Minulle suurempi kuin sana.

Ei enää hentoja perhosen siiven kosketuksia
vaan pontevia potkuja.
Potkusarjoja.
Sinä vastaat minulle.
Minä juttelen sinulle.

Minä
rakastan
jokaista
merkkiä
sinusta.

Saat minut hymyilemään.
Onnea olla sinun äitisi.
Niin suurta onnea,
että minulla ei ole sille sanoja.
Sinä olet suurempi kuin minun sanani.