Vanha minä, minä ja uusi minä.

Vaeltaessani saavun autiomaahan, kuumaan ja kuivaan ikuisuuteen.
Taas olen muuttunut. Ravistan vanhan kuoren yltäni. Oikeastaan jään sinne itsekin.
Minä ja vanha minä.
Olen siellä; ajatukseni, tunteeni, aatteeni, mieltymykseni, vihani, inhoni.
Minä keinun liikkumattomuuden aallokossa.

Yksin hievahtamatta, minusta jatkuvista askeleista alkaa versoa uusia lehtiä;
vaaleanvihreitä, pieniä hiirenkorvia.
Askel askeleelta minä kasvaa.
Tulee uusi verkosto, uusi minä.
Ihmisyys astuu ruumiiseeni.

En tiedä pysähdynkö minä taas joskus kuivaan autiomaahan
ja jääkö kuoreni ikuisuuteen, pysyvään, hukattuun maahan.
Vai jatkanko minä kulkuani ikuisesti kehittyen; muotoutuen minäksi?

Takaisin en voi palata,
takaisin en voi nähdä.
Sillä uusi ei näe vanhaa.
Vaikka.
Lempeydellä.
Muisteleekin.