Kaikkialla.

Sinä et ole odottamassa.
En näe sinun tuttua hahmoasi.
Vaikka kuitenkin näen
kaikkialla ja koko ajan.

Miten sinua ikävöinkään!
Et ole missään ja kuitenkin kaikkialla.
Odotat minua juna-asemalla.
Istut kotiterassin tuolilla.
Keinut keinutuolissa.
Parannat maailmaa.
Naurat, rakastat, itket, ikävöit.
Juttelet, kuuntelet.
Olet niin läsnä kuin vain sinä osaat olla.

Halaat, heilutat hyvästiksi.

Voi, miten sinua ikävöinkään.

Päiviä

On päiviä, jolloin en jaksa olla mitään.
En kukaan.

En halua tietää minua, en halua muistaa haaveita,
ja varsinkaan en halua kohdata todellisuutta.

Silloin haluan kadota. Aamuruuhkassa.
Kahvipöydässä.
Lusikan kilahdus, ja minä en enää ole.
Läsnä. Paikalla. Mukana.

Haluan etääntyä äänistä ja väreistä.
Eniten haluan etääntyä tunteista ja toiveista.
Todellisuudesta.

Niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Ei, vaan vielä kauemmaksi.
Pois. Poissa.

Hiljaista. Vain kameran linssi.
Tai silmien ohikulkijat.
Kaikkein helpointa on kadota ihmisten keskellä.

absurdia

Umberto Econkin kirjassa tiedettiin,
että kirjasto on vaarallinen paikka.

Doctor told me I'm going to die.
What a disinformation. I hardly thought
that I'm going to live forever.

Raison d'être?

Annus mirabilis.

Uusi perspektiivi.

I'm so tired. But tonight I can't get any sleep.
So what do I do?
I upload some photos.

Who is drinking what, where?
Keksiikö joku anarkistisen diskriittiä sanottavaa?
Not more thouse fucking elfs!
I'm not drunk. I'm just blond and talk funny.
Mökö, Luru, Plättä ja Pulla.

Meditoin metsässä.
Yritin levitoida, mutta putosin maahan kuin kivi.
Painovoimaa ei kaiketi voikaan paeta?

There is always mañana!

Kylven valossa.

Sinulle, jota ei koskaan ollut

Sinä olit,
mutta et koskaan ollutkaan.
Rakastettu silti.
Toivottu.
Kaivattu.
Ainutkertainen.
Kaunis.
Epätäydellinen.
Enemmän kuin pilke silmäkulmassa,
vähemmän kuin ihminen.

"Kyllä luonto poistaa vialliset."
"Sehän oli vain pari solua."
"Parempihan se oli nyt kuin myöhemmin."

Silti sinä olit.
Vaikka vain kaksi viivaa.
Kudosta.
Olit hetken.

Rakastettu.
Toivottu.
Kaivattu.

Sitten poissa.

Nothing is real.

Olen odotushuoneessa
odotuslistalla odottamassa.

Olen toiveikas, mutta samalla
toivoni menettänyt.
Olen kyllästynyt odottamaan.
Kyllästynyt ohimenijöihin.

Inhoan odotusmusiikkia.
Yhä uudestaan soi sama
kappale.
"Good is good and bad is bad, but
you don't know which one you have."
Ja "Strawberry Fields Forever".

Nothing is real.
Silti odotan.

Junassa.

Katselen riippuvien pilvien puutarhaa.
Vauva itkee.
Mies kirjoittaa tekstiviestiä.
Painaa "Lähetä".
"Viesti lähetetty."

On hiljaista.
Kesä ilman aurinkoa.
Teinityttö puhaltaa purkkapallon.
Vaaleanpunaisen.
Niin suuren, että se hajoaa nenään.

Minä odotan
seuraavaa asemaa,
seuraavaa ajatusta.
Painottomassa tilassa.
Avaruusjunassa.

Näkymätön osa.

Minussa on pala sellaista, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt.

Loputtomasti
yritän,
puhua,
kertoa,
mutta sitä sisäisintä ja tärkeintä osaa
itsessäni en osaa
tai uskalla paljastaa.

- Kaikkea ei tarvitse tietää!
- Kaikkea ei tarvitse antaa pois!

Jotenkin toivottomasti tiedän, että juuri tuo pala,
mitä en paljasta,
saisi ihmiset rakastamaan minua.

Kuinka olla
ja tulla
niin rohkeaksi,
ettei kätke olennaista osaa itsestään?

Suojellessaan omaa herkkyyttään
rakentaa samalla muuria
itsensä ja muun maailman välille.

- Meillä jokaisella on monta roolia!

Minä haluaisin kuitenkin
joskus

tuntea,
että minä olen tässä,
yksin, paljaana,
ilman rooleja,

ja minut voi nähdä.